Myy täyttää huomenna 5 viikkoa. Viikot menevät hirveällä vauhdilla. Mieheni palasi töihin maanantaina ja minä totesin että hyvin me pärjätään kotona. Okei, aina ei pääse vessaan silloin kun haluaa tai juuri kun olen laittamassa iltaruokaa alkaa kuulua vaatimuksia että ensin pitäisi Myy ruokkia. Mutta ollaan käyty kahdestaan shoppailemassa (ja sillä kaipaamallani sushilla!) ja 2 tunnin vaunulenkeillä. Sitten ollaan otettu päiväunia vierekkäin ja päällekäin.
Myy on todella helppo vauva. Vaikka yhtä ihana olisikin vaikka olisi vähemmän helppo. Viime yönä yllätti ja säikäytti minut vetelemällä 4,5 tuntia unia yhteen putkeen. Varsinkin kun oli syönyt tunti ennen nukkumaanmenoa. Siis 5,5 h syöttöväliä!
Laitokseltahan kotiuduttiin ohjeena herättää yölläkin 3 tunnin välein syömään (sekä saatiin tarkat ml määrät kuinka paljon syöttää ja jotenkin se syöttöjen kirjaaminenkin jäi ainakin viikoksi päälle) joten siitä syystä on hankala antaa toisen nukkua niin pitkään ja paljon kuin haluaa. Mutta onhan niistä ajoista jo selvitty.
Imetyksestä pitikin kirjoittaa. Ansaitsisi melkein oman postauksen mutta menkööt tässä. Myyhän söi sairaalassa neljä ja puoli päivää luovutusmaitoa, sekä nenämahaletkulla että pullosta. Olen muuten aivan äärettömän onnellinen ja kiitollinen ett Kätilöopistolla keskoset ja muut erityishoitoa tarvitsevat vauvat joiden imetys ei ole itsestäänselvyys saavat luovutettua maitoa eikä korviketta (ja saa korjata jos tilanne onkin että kaikissa Suomen synnytyssairaaloissa asia on jo näin). Silti minulle oli äärettömän tärkeää että heti kun oma maito riitti niin sitä syötettiin vaikka se tarkoittikin pari yötä tiivistä pumppaamista, päivistä puhumattakaan.
Olen lukenut muiden tarinoita joissa ei ilmeisesti ole itsestäänselvää että sektion, lastenosastojakson ja antibioottikuurin jälkeen imetys onnistuisi. Joten vielä onnellisempi olen siitä että meillä se onnistui. Saatetaan olla vain onnekkaita. Tai sitten syynä oli tosiaankin nännien ärsytys viimeisten raskausviikkojen aikana. Tai se leijonaemotila jossa olin oikeastaan heti leikkauksen jälkeen. Päätin että hän menee edelle (ehkä vähän liiankin kovasti, sillä oma haavani tulehtui ja sain uuden antibioottikuurin kotiutuessani) ja teen kaikkeni. Ja olinkin niin virittynyt etten juuri tuntenut kipua kahteen päivään ja halusin ponkaista sängystä ylös niin pian kuin mahdollista (puhumattakaan siitä etten nukkunut heräämössä tai osastolle päästyäni vaan ensimmäiset kahden tunnin nokoset otin kello 14 päivällä eli 13 tuntia leikkauksen jälkeen).
Kotiutumisaamuna sairaalassa tosin piti vakuutella itselleni että vaikkei imetys meiltä ikinä onnistuisi niin en olisi sen huonompi äiti. Ja vaikka maitoni tyrehtyisi ja Myy eläisi korvikkeella niin hän ei olisi sen huonompi vauva. Silti haluaisin kannustaa kaikkia sektioäitejä (lastenosastovauvoineen) yrittämään niin kovasi kuin oma kantti antaa. Ja toisaalta olemaan armollinen jos asiat eivät mene niin kuin alunperin toivoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti