Twenge kirjoitti kirjassaan että haave raskaudesta osuu niin moneen sisäiseen toiveeseemme ja tarpeeseemme ettei ole ihme että sen tavoittelu aiheuttaa niin paljon tuskaa. Ja eilen tosiaan sain vähän maistaa sitä (taas).
Näyttää päivä päivältä varmemmalta että ovulaationi tulisi aiemmin kuin viime kuussa. Ja mies ei illalla vain jaksanut. Joten päädyin sitten suremaan urakalla taas kerran menetettyä mahdollisuutta. Joka kyllä sitten korvattiin tänä aamuna.
Mutta se tunne. Se täysin musertava tunne että naisella on n. päivä, maksimissaan muutama hedelmällistä aikaa kuukaudessa (ja minun kohdalla siis puolessatoista tai kahdessa) ja miehellä joka ikinen päivä!
Kuolemanpelolalla ja raskautumishaaveella on muuten paljonkin yhteistä. Kumpaakaan ei voi kontrolloida vaan kumpikin tapahtuu silloin kuin tapahtuu. Siinä Twenge on myös oikeassa että jälkikasvulla yritetään taistella kuolemanpelkoa vastaan. Jotta minusta jäisi jotain jäljelle sitten joskus.
Onneksi en kuitenkaan kuolemanpelkoa päätynyt vollottamaan viime yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti