Edistystä joka suuntaan

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran kuntokeskuksessa ja kyllä tuntui hyvältä. Historianihan on jojolaihdutusta ja jojoliikkumista. Aivan liian pitkä aika on taas vierähtänyt vain herkutellen jiten aikakin olisi sopiva saada taas kuntoiluvaihdesilmään.

Töistäkin mikulle on luvattu jatkoa jos vaan sopivaa hommaa löytyy. Joten tämä epävarmuustekijä on vähän vähemmän epävarma.

Miehen kanssa en ole vielä täysin nostanut kissaa pöydälle vaikka nykyistä liuskaa on enää 5 pilleriä jäljellä ja sitten jemmassa on vain yksi liuska. Koska vannoin että sen jälkeen en niitä osta. Jotenkin minulla on sellainen olo että olen saanut hänet uskomaan että asiaa ei kannata siirtää aikaan sitkun. Sitkun on vakaat työpaikat. Sitkun on ostettu riittävän iso talo. Sitkun on säästössä tarpeeksi rahaa.

Voi tietysti olla että kuvittelen vaan toisen uskovan. Mutta ensi kuussa asia pitää oikeasti päättää. Koska sitten ne pillerit loppuvat.

Olen naimisissa introvertin kanssa!

Meinasin lisätä otsikkoon sanan apua mutta se tuntui liiottelulta. Ainoa järkytyshän tässä on se että menimme viime vuonna naimisiin ja olemme tunteneet  seitsemän vuotta ja tajusin asian vasta nyt.

Olen aina epäillyt että mieheni on kasvatettu jotenkin väärin kun hänestä on tullut hiljainen ja sosiaalisesti kyvyttömämpi kuin esimerkiksi minusta. Joka olisi aika ihme sillä miehen sisarukset ovat erilaisia, siis enemmän samanlaisia kuin muut tuntemani ihmiset.

Mutta introvertisuus selittää aika paljon asioita joita olen ihmetellyt.

Silti en lakkaa ihmettelemästä miten tajusin tämän vasta nyt. Opintojen takia olen tutustunut monenlaisiin ihmistyyppeihin mutta ehkä en ole vain tajunnut soveltaa niitä aikuisiin.

Tämä sohvanpohjalla tehty diagnoosi selittää täydellisesti sen miksei mieheni viihdy baareissa, miksi hän ei nolostu sitä että voi olla kauankin hiljaa suurissa joukoissa, miksei minun äitini pidä hänestä ja miksi minun on vain niin vaikea välillä ymmärtää.

En ole itsekään mikään pahimman luokan extrovertti. Väittäisin että asteikolla 1-10 olen noin 8, korkeintaan 8.5, mutta se että ymmärsin toisen olevan introvertti selitti myös sen miksi ne 10 pisteen extrovertti-päivät omien kavereiden kanssa ovat minulle niin tärkeitä. Ja miksi nyt on viimeistään hetki lopettaa kokemasta huonoa omaatuntoa jos välillä tuntuu siltä että minun yksinkertaisesti pitää mennä vaikka työpäivän jälkeen muutamille jotta voin vaan puhua ja puhua.

Ja kaikista tärkeintä siis on että sain lopultakin todistuksen siitä ettei miestä ole "kasvatettu piloille". Introvertiksi kun ei voi kasvattaa, sellaiseksi synnytään.

Tästä se siis lähti:

Ei suostuta vielä lapsettomuusblogiksi

Mielenkiintoiset löytyneet blogit ajavat tätä kovasti lapsettomuusblogiksi. Vaikka sellaiseksi en ole tätä edes meinannut. En ainakaan täysin.

Ja reiluuden nimissä kerrottakoon että syön yhä e-pillereitä. Sanoin nimittäin miehelle viime vuoden puolella että voin kiltisti syödä niitä kesälomaan asti, jotta hänellä on aikaa tottua ajatukseen joka tuntuu naisilta syntyvän paljon nopeammin ja helpommin kuin miehiltä. Mutta että sitten hyvissä ajoin ennen kesää meidän pitää käydä todella vakava keskustelu.

Ja nyt kun aloitin toiseksi viimeisen liuskan niin muistutin asiasta. Että se keskustelu tullaan käymään.

Kun sanon että ajatus syntyy naisilta helpommin kuin miehiltä niin taisin yleistää reilusti. Ja peitin sen faktan että kyllä se itsestäkin tuntuu melko absurdilta että sitten kun lopetan pillerit niin voin tulla raskaaksi. Ja sitten yhdeksän kuukauden päästä toivottavasti äidiksi. Minä?!? Pikkusisko. Kauhea sählä. Ihminen joka unohtelee asioita ja on kömpelö ja laiskakin välillä.

Ja mihin se vauva edes laitetaan? Ja mitä jos en osaakaan?

Mutta jotenkin naisena luotan siihen että kyllä nämä asiat ratkeaa. Etten voi olla ihan katastrofi äidiksi. Jotenkin epäilen että mies miettii ihan samoja asioita. Ja pelkään että miehen pelot ovat niin paljon suurempia.

Muna vai kana? Virka vai vauva?

Sen lisäksi että haaveilen joskus saavani vakituisen työpaikan, toivon myös saavani lapsen. Mieheni mielestä työpaikan pitäisi tulla ennen lasta mutta, koska olemme kumpikin jo täyttäneet 30-vuotta, minä olen eri mieltä.

Vakituisen työpaikan saamiseen voi ihan hyvin mennä 10 vuotta ja lapsen yrittämistä ei taas kannata siirtää niin kauas tulevaisuuteen.

Sisarellani oli vaikeuksia saada maailamn esikoisensa ja viime aikojen puheet miesten ja naisten hedelmällisyydestä eivät ole helpottaneet ahdistusta.

Silti ajoittain mietin sitä kumpi meistä on oikeassa.

Pätkäelämää

Olen pätkä. Myös työsuhteeni ovat pätkissä.

Joka keväinen ahdistus siitä onko minulla syksyllä töitä ja missä, ajoi tekemään tänään kaksi asiaa.

Ensin päätin perustaa blogin ja sitten hankin kuntosalijäsenyyden.

Jomman kumman on autettava.