Meinasin lisätä otsikkoon sanan apua mutta se tuntui liiottelulta. Ainoa järkytyshän tässä on se että menimme viime vuonna naimisiin ja olemme tunteneet seitsemän vuotta ja tajusin asian vasta nyt.
Olen aina epäillyt että mieheni on kasvatettu jotenkin väärin kun hänestä on tullut hiljainen ja sosiaalisesti kyvyttömämpi kuin esimerkiksi minusta. Joka olisi aika ihme sillä miehen sisarukset ovat erilaisia, siis enemmän samanlaisia kuin muut tuntemani ihmiset.
Mutta introvertisuus selittää aika paljon asioita joita olen ihmetellyt.
Silti en lakkaa ihmettelemästä miten tajusin tämän vasta nyt. Opintojen takia olen tutustunut monenlaisiin ihmistyyppeihin mutta ehkä en ole vain tajunnut soveltaa niitä aikuisiin.
Tämä sohvanpohjalla tehty diagnoosi selittää täydellisesti sen miksei mieheni viihdy baareissa, miksi hän ei nolostu sitä että voi olla kauankin hiljaa suurissa joukoissa, miksei minun äitini pidä hänestä ja miksi minun on vain niin vaikea välillä ymmärtää.
En ole itsekään mikään pahimman luokan extrovertti. Väittäisin että asteikolla 1-10 olen noin 8, korkeintaan 8.5, mutta se että ymmärsin toisen olevan introvertti selitti myös sen miksi ne 10 pisteen extrovertti-päivät omien kavereiden kanssa ovat minulle niin tärkeitä. Ja miksi nyt on viimeistään hetki lopettaa kokemasta huonoa omaatuntoa jos välillä tuntuu siltä että minun yksinkertaisesti pitää mennä vaikka työpäivän jälkeen muutamille jotta voin vaan puhua ja puhua.
Ja kaikista tärkeintä siis on että sain lopultakin todistuksen siitä ettei miestä ole "kasvatettu piloille". Introvertiksi kun ei voi kasvattaa, sellaiseksi synnytään.
Tästä se siis lähti:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti