Neuvolassa käyty

Pikku-Myy kävi eilen ihan neuvolan rakennuksessa asti puntarilla ja mittanauhan päällä. Syntymäpainohan oli 2825 g ja kotiinlähtöpaino hienot 2805 g (no kun ruoka oli tullut suurelta osin nenämahaletkulla). Kotikäynnillä 21.1. paino oli hienot 2990 g. Ja eilen mahtavat 3260 g!

Pituutta ei oltukaan mitattu syntymän jälkeen (49 cm) ja sekin oli eilen 50,5 cm!

Näiden lisäksi iloa toi minulle kertoa että kahden viikon takaisten ongelmien jälkeen Pikku-Myy on ollut viimeiset kaksi viikkoa täysimetetty ja viimeisen viikon ajan lapsentahtisesti.  

Enempää ei tarvitse kai edes pyytää?

Pikku-Myy netissä

Päätimme miehen kanssa yhteistuumin että emme halua julkaista Pikku-Myyn kuvia myöskään minun Facebook- tai Instagram-tililläni. Emme myöskään ole julkaisseet kyseisissä paikoissa hänen oikeaa nimeään ja kovasti toivomme ettei yksikään ystävistäni vahingossa niin tee. Yksityisviesteissä olen levitellyt nimeä sillä sitä pohdittiin jo raskausaikana ja se päätettiin 13.1.

Mutta miksi ei kuvia? Ihan vaan sen takia että toinen on tällä hetkellä 2 viikkoa ja 2 päivän ikäinen. En halua luoda hänelle some-identiteettiä johon hän ei ole itse päässyt vaikuttamaan. En myöskään halua että hän isompana löytää omia kuviaan netistä. Minusta hänellä on oikeus, sitten kun se hetki tulee, itse päättää millainen persoona hän haluaa olla somessa ja muualla netissä.

En niinkään ole huolissani pedofiileistä tai identiteettivarkaista tai muista vaaroista. Ehkä tämä kulkee samassa linjassa sen kanssa että Pikku-Myytä ei kastettaisi vaikka mieheni yhä kuuluisikin kirkkoon. Myös uskonnollinen vakaumus on mielestäni asia josta jokaisen tulisi itse päättää kun on siihen kykenevä. Eli jos Pikku-Myy haluaa yläasteella käydä uskonnontunneilla tai osallistua rippikouluun aion vain ja ainoastaan kannustaa häntä siihen vaikken itse jumalaan uskokaan.

Mutta koska halusin jakaa teille jonkun kuvan niin tässä on Pikku-Myy alhaalta päin.

Raskausdiabeteksesta, maidosta ja kiloista

Maidon heruminen käynnistyi minulla muuten heti samana päivänä kun Pikku-Myy syntyi. Kätilöni oli riemuissaan sillä eihän tuo aina tapahdu heti kun kyseessä on keisarinleikkaus. Kerroin sitten että diabeteshoitajani oli antanut minulle vinkiksi aloittaa nännien ärsytys raskausviikolla 38 ja olinkin sitä tehnyt, joskin vähän freestylenä. Vasta silloin 8.1. kun halusin kokeilla kaikkea mahdollista googlasin oikeat otteet. Joka tapauksessa kätilö sanoi että hän vie riemulliset terveiset diabeteshoitajalle kun lypsin itsestäni n. 8 ml maitoa Pikku-Myylle heti ekana päivänä.

Viimeiset päivät sairaalassahan syötimme vain minun pumppaamaa omaa maitoa ja jääkaappiin taisi jäädä neljä pulloa luovutettuamaitoa. Miksi sitten sain sen ohjeen? Osittain juuri että maidontuotanto käynnistää ja toiseksi diabeteshoitaja oli sitä mieltä että se saattaa jouduttaa synnytystä jottei se mene kovasti yli ajalle.

Kun pääsimme kotiin niin alitoin diabeteshoitajalleni vielä sähköpostin jossa kerroin sekä Pikku-Myyn painon että sen että itselläni oli kotiin päästyä YKSI ylimääräinen kilo verrattuna raskautta edeltävään painoon. Että sellainen raskausdiabetes ja raskausdiabetesvauva meillä. Vauvaonnittelujen lisäksi sain sitten onnittelut hyvin hoidetusta raskausdiabeteksesta.

No, totuushan toki on se että ei haittaa vaikka laihtuisin 34 kiloa. Eli olen siis yhä kovasti ylipainoinen mutta ainakaan raskaus ei lihottanut minua. Ja toisaalta, imetys taitaa laihduttaa sillä viime päivinä on tullut syötyä herkkua enemmän kuin laki sallii kun ollaan kestitty ainakin joka toinen päivä vieraita. Ja silti minun painoni on laskusuuntainen. Lisätään tähän vielä vähän vaunulenkkejä ja vähemmän vierasherkkuja niin eiköhän ne kilot karise.

Täytyy kyllä myöntää että turhamaisena googlailin äsken kuinka paljon muut ovat laihtuneet imettämällä.

Nimiäiset meidän tyyliin

Olen huomannut että yöimetykset etenkin ovat hyvä hetki suunnitella ja googlailla tabletilla asioita. Joten toissayönä tuli suunniteltua nimiäiset. Tai lähinnä päätettyä että sen sijaan että lainataan vanhemmilta lisää astioita tai mikä pahempi, vuokrataan niitä jostain niin voidaan ihan hyvin käyttää teemaan sopivia kertakäyttölautasia. Kolusin pari nettikauppaa ja nämä kolahtivat eniten:

Aikuisille pitää ostaa yksi Koko-kahvikuppi lisää. Kuohuviinilaseja löytyy äidiltäni lainaan.

Tarjoamiset suunnittelin sitten päivällä:

Salaatti

Kreikkalainen lammaspiirakka 

Kreikkalainen pinaattijuustopiirakka

Kreikkalaiset lihapullat

Kakku (Marsispossulta)

Pikkuprinsessat

Maapähkinäleivokset

Kauralastuja

Kertakäyttöastiat ja pikkuprinsessoihin tarvittavat välineet tilattu joten eihän tässä tarvitse kuin selvittää kiireisimmiltä vierailta mikä päivä sopisi heidän aikatauluun. Ai niin, oman mekon tilasin Bebesiltä sillä tarvitsen sitä ensi lauantaina siskonpojan synttäreille (ja tarvitsin imetysyöpaidan) ja päivänsankarin mekon tilasin toissapäivänä Kappahlista. Oma mekko meni heittämällä oikein ja vaikka se onkin musta niin pidän siitä todella paljon. Vauvan mekkoa vielä odotellaan.

Olen kyllä tällä hetkellä aivan liian koukussa nettikauppohin...

Vauvan kanssa kotona

Meiltä toivottiin kuulumisia synnytyksen jälkeisestä elämästä ja juuri nyt en näe syytä miksi tämä blogi pitäisi kuopata vaikken haluakaan vauvasta paljastavia kuvia tai nimeä kertoa. Alkaa näyttää siltä että meidän pikkuisella on ainakin yhtä paljon tempperamenttia kuin äidillään joten ajattelin että täällä häntä voisi kutsua salanimellä Myy. Minun siskoni toi meille muuten lahjaksi Pikku-Myy pyyhkeen josta muistin että kun laskettu aika oli mennyt ohi (tai jopa siellä päivystyksessä perjantaina) juttelin miehelle että Myy voisi olla hyvä toinen tai kolmas nimi mutta koska ei tiedetä kuinka iso vauva siellä on niin sehän voisi tulla kiusatuksi. Tai siis kuinka iso siitä vauvasta isompana tulee. Mutta nyt ainakin vauvalle, jota äitini kutsuu Kirpuksi, sopisi Myy-nimi ihan hyvin.

Miehestä on paljastunut uusia puolia. Tai siis hän on aivan rakastunut Myyhyn. Ja joskus huolehtii liiankin kanssa että minä, äiti, hoidan Myytä tarpeeksi hyvin. Että muistan tukea päätä, ja ruokkia, enkä itketä rinnalla. Välillä raivostuttaa, mutta vain välillä. Lähinnä sydämeni sulaa kun huomaan että se mies jonka ajoittain pelkäsin pakottaneeni isäksi ei tällä hetkellä varmaan luopuisi Myystä mistään hinnasta.

Olemme nyt olleet kotona 5,5 päivää. Ja ne päivät juoksevat hurjaa vauhtia. Imetyksen kanssa on opettelua. Myy kieltäytyi viikonloppuna 1,5 päivän ajan imemästä kokonaan rintaa ja äitinä se tuntui minusta pahalta. Mutta nyt näyttää taas siltä että rintakumin avulla meillä ei ole mitään ongelmia. Neuvolan terveydenhoitajakin muistutteli että tilanteet voi aina muuttua mutten saa ennakkoon ajatella että ne muuttuvat poikkeuksetta huonompaan.

Painoa oli tullut hyvin! Sitä pelkäsin eniten. Kuitenkin Myyn paino kun lähdimme laitokselta perjantaina oli 2805 ja tänään meille tuotu vaaka näytti 2990! Tulin siitä äärettömän onnelliseksi. Jospa sitä vihdoinkin voisi lopettaa kantamasta huolta jääkö Myy henkiin. Aivan selvästi jää.

Äidin rakas Pikku-Myy. 

Meillä on vauva!

Jos synnytys pelottaa, ei ehkä kannata lukea mittoja pidemmälle... No, lukekaa vaikka sen lisäksi tähdistä eteenpäin niin kaikki kamala jää välistä pois.

11.1.2015 klo 01:05 syntyi ihana pikkuinen tyttäremme. Mitat olivat 2825 g ja 49 cm.

Synnytys sitten olikin kaikkea muuta kuin ihana. Lapsivedet menivät perjantai aamuna klo 5:30 (joo'o, 43,5 tuntia ennen syntymää) mutta supistuksia ei tuntunut. Lisäksi vesi muuttui aika äkkiä epäilyttävän väriseksi josta syystä soitin sairaalaan heti enkä jäänyt odottamaan supistuksia. Ajattelin että saan ohjeeksi tarkkailla asiaa kotona mutta ohje olikin lähteä tulemaan. Sairaalassa minut laitettiin käyrille ja odoteltiin. Koko perjantain seurattiin tilannetta aina välillä ottaen käyrää sikiön voinnista. Supistuksia tuli parhaimmillaan kerran puolessa tunnissa. Olo oli ihan hyvä, mitä nyt vähän jännitti.  Onneksi päivystyshuoneen kaksi muuta sänky oli tyhjänä ja huoneessa oli telkkari. 

Lauantaiaamuna alettiin käynnistämään cytotecillä. Eka annos ei vaikuttanut juuri mitään. Klo 14 sain toisen annoksen ja silloin alkoi tapahtua. Nimittäin sikiön sykekäyrä alkoi huolestuttaa lääkäreitä. Supistukset tihenivät epäsäännöllisiksi mutta eivät tuntuneet vielä missään. Ja mikään ei alkanut aueta. Olin yhä itsepintaisesti kahdelle sormelle auki niin kuin tullessa.

Klo 17 mies alkoi olla todella huonovointinen. Olin varma että hän ei kestä vaan nähdä minua synnytyksessä, ja eipä ihme. Piti sitten äkkiä tehdä se päätös että mies joka vaan lojuu sängyllä huonovointisena selkä minuun päin ei ehkä ole paras synnytystuki. Äkkiä soitto äidille (sillä sen hetkinen tieto oli että siirrymme saliin klo 22 mennessä). Onneksi oli lauantai! Eli minun synnytystukeni oli äitini (eli se kätilö) ja miehen jälkeen toiseksi paras (ehkä tuon koulutustaustan takia ehkä jossain mielessä parempikin). Mies saattoi minut vielä saliin ja lähti heti kotiin. Olin onneksi salissa ilman omaa tukea maks. 20 min kun äiti jo tuli.

Sen jälkeen kun minut laitettiin kiinni oksitosiinitippaan supistukset pahenivat mutta eivät tehneet mitään. Ja se vauvan käyrä oli aina välillä huolestuttava mitä minä en edes tiennyt koska näyttö oli suunnattu niin etten sitä nähnyt (ihan varmaan tarkoituksella).

Kivun lievityksenä kokeilin ilokaasua (ei toiminut minulla, en osannut/jaksanut miettiä miten sitä käytetään), aqua-rakkuloita (taivaallisia), kuumia lämpöpusseja ja spinaalipuudutetta (auttoi mutta voi luoja mitkä tärinät se sai aikaan ja sen jälkeen en edes saanut enää nousta sängystä ulos).

Kaiken tuskan, vapinan ja sikiön ahdinkotilan jälkeen klo 00:50 lauantai-iltana lääkäri teki sen päätöksen että tämä leikataan ulos. Oikeastaan päätös oli helpotus vaikka olisin niin toivonut alatiesynnytystä. Olin ihan rättipoikkipuhki ennen spinaalipuudutetta (joka annettiin 00:15) mutta sen jälkeen tuli kyllä voimien palautuminen ja ajatus että hitto soikoon minähän synnytän tämän lapsen (kun ennen sitä ajatus oli ollut että loppuisipa tämä jo, syystä tai toisesta) mutta kun päätös siis tehtiin puolen tunnin päästä olin vain helpottunut.

***

Keisarinleikkaus sujui hyvin mutta selvisi että meidän mutruhuuli oli täysin sotkeentunut napanuoraansa. Sitä oli pään ympärillä JA reiden ympärillä ja alatiesynnytys ei olisi onnistunut millään. Lisäksi lapsivesikin oli tosiaan sitä vihreää (ja mennyt lähes kaksi vuorokautta aiemmin). Mutta hänen ensi parkaisunsa oli taivaallinen. Minä vain itkin ja tärisin sillä aikaa kun tyttäreni sai tehohoitoa jossa kaukana salin toisessa päässä. Enkä saanut rinnalle vaan näin ainoastaan ovelta pikaisesti sillä hänet kärrättiin lämpöpatjalle ja tarkkailuun lastenosastolle ja minut heräämöön.

Heräämössä olo oli ensin taivaallinen morfiinin ja muiden aineiden takia. Ja oikeasti hetken luulin että minut nostetaan johonkin tiskille ja suihkutetaan puhtaaksi (öö... sanoinkin tämän ääneen!). Mutta sitten huoli heräsi. Ei siitä vauvasta, hänen puolestaan minulla oli luottavainen olo vaan miehestä. Koska olin yhä kiinni verenpainemittarissa niin huomasivat että alapaineeni huiteli jossain yli 100. Kun selitin mikä minua huolettaa niin lupasivat etsiä puhelimeni. Se olikin äitini huomassa joka oli palannut (tarpeettomasti) synnytyssaliin vahtimaan tavaroitani. Poikkeuksellisesti äitini sai tuoda puhelimeni heräämöön ja odottaa sen ajan että sain miehen kiinni. Kun sain mieheltä viestin että kaikki hyvin palasin morfiinitaivaaseen.

Mikä sitä vauvaa sitten vaivasi? No, stressi rankasta synnytyksestä. Ilmarinta. Lisäksi jalkaterät ovat virheasennossa kääntyneinä sisäänpäin sillä niin pieni kuin hän onkin oli hänellä ollut ahtaat paikat 153 cm pituisen äitinsä mahassa. Fysioterapeutin mielestä vaiva korjaantuu ahkeralla kotijumpalla ja meillä on kuukauden päähän kontrollikäynti. Apgar pisteitä hän sai 6 - 7 - 8. Ja se riittää meille aivan hyvin. 

Sillä hän on täydellinen!

P.S. Ja vaikka synnytys oli ihan kamala ja annoin sille 6 pistettä (jotten joudu johonkin neuvolan tarkkailulistalle) niin aion hankkia toisen lapsen. Jos se vaan meille suodaan. Mutta en ihan heti. Vaikka äitini sanoikin että lyhyt väli seuraavaan voisi helpottaa toista synnytystä niin haluan olla ainakin vuoden edes miettimättä raskaaksituloa, -oloa tai synnytystä.

40+1

Ilmeisesti tämä vauva on päättänyt ensimmäiseksi opettaa meille vanhemmille kärsivällisyyttä. Miehestäkin huomaa ettei meinaa jaksaa odottaa (joka tietysti vaan positiivinen juttu). Onhan tiedossa peräti 4 viikon "loma" heti kun synnytys vaan saadaan hoidettua alta pois.

Supistuksia on tullut mutta useimmiten ne liittyvät asennon muuttamiseen (esim. sängyssä). Eilen kyllä sohvalla sain kellotettua kaksi supistusta 5 min välein mutta niiden kummankin kesto oli säälittävät 6 sekunttia. Ja tänään kun kyykkäsin pakastimella sain aikaan oikein mehukkaan supistuksen mutta siihen se aina jää. Näiden jo melko tuntuvien supistusten lisäksi maha on kyllä pinkeänä aika usein silloinkin kun se ei tunnu kipeältä. Lähinnä vatsa nahka on vaan puutuneen oloinen ja kosketusarka.

En pysty edes sanoin kuvailemaan kuinka kovasti toivon että synnytys käynnistyisi seuraavassa hetkessä. Ja kuinka pettynyt olen aamuisin kun herään ja huomaan että mitään edistystä ei yön aikana ole tapahtunut.

Sanoja joita inhoan...

Masuasukki, mamma, äityli...

Lisäksi päätin jo kauan ennen raskautumista että en rupea kutsumaan miestäni isäksi ja hänenkin on parempi olla kutsumatta minua äidiksi. Siis sillä tavalla suoraan minulle. Toki lapselle on loogisempaa kutsua minua äidiksi ettei mene raukkaparka sekaisin. Mutta ei niin että mies vaikka huutaisi sohvalta "Äiti, keitäpäs kahvit!". En ole mieheni äiti! Toisaalta omia vanhempiani olen aina kutsunut etunimeltä. Se on meidän perheen hassu tapa jonka isosiskoni tartutti minuun juuri kun olin alkanut sanomaan isä ja äiti.

Anoppini on ruvennut kutsumaan miestäni minulle isäksi esim. tekstiviesteissä joka on hirveän hämäävää kun pitää aina miettiä että puhuuko hän sittenkin omasta miehestään (koska heillä on tapana kutsua toisiaan isäksi ja äidiksi, välillä). Ja viimeksi hän kirjoitti appiukostani ukki/vaari jossa siinäkin jouduin vähän miettimään että kukas se nyt sitten on.

Olen siis varmaan auttamatta tiukkapipo mutta ei voi mitään...

Lisäksi hyvä ystäväni on kutsunut minua pari kertaa juurikin mammaksi joka saa niskakarvani pystyyn. En ole kyllä hänelle voinut asiasta sanoa. Lähinnä pelkään ettei hän ymmärrä tai pahastuu koska eihän hän pahalla sitä tee.

Sanojen lisäksi myös lässyttäminen vauvoille tai vauva-asioissa on mielestäni ihan kamalaa. Toivottavasti joku muistaa huomauttaa jos tähän sorrun. Perhevalmennuksen synnytysvideossakin häiritsi eniten se kun hoitajat lässyttivät tilanteessa. Varsinkin kun se vauva ei ollut vielä edes syntynyt. Mietinkin että, jos synnytyssuunnitelman tekisin, niin ensimmäiseksi kirjaisin sinne että haluan kaikki lässyttävät hoitajat ja kätilöt vaihdettavaksi välittömästi.

Ensi kerralla...

... en varmasti kerro tarkkaa LA:ta kenellekään muulle kun miehelleni. No, siskolleni voisin sillä hän on osannut olla kyselemättä mutta noihin tuleviin isovanhempiin meinaa mennä hermo!

Joko äiti, isä tai anoppi (siis joku kolmesta) kysyy ainakin joka toinen päivä kuulumisia. Tai ei kysy suoraan vaan yrittää kalastella. Hassuinta on että me ollaan äidin kanssa oltu tosi hyviä puhelimessa pälättäjiä mutta nykyään puhelut loppuu lyhyeen kun äidille selviää ettei mitään uutisia ole. Tai sitten sen kuulee mun äänestä että tämä keskustelunaihe ei ole mieleinen.

Itselläkin on aika kärsimätön olo ja ei auta yhtään jakaa sitä jonkun kanssa. Paitsi oman miehen. No, eilen kaupan kassan hyvän viikonlopun toivotukseen meinasin vastata että aion synnyttää tänä viikonloppuna! :D

Eilisen aikana oli kaksi kunnon supistusta, kumpikin tosin puuhatessa jotain, ja tänään menin ostoskeskukseen pyörimään ihan asioille mutta myös tarkoituksena saada aikaan supistuksia (koska  näillä iskiaskivulla ja alapään tuntemuksilla se ei ole enää kovinkaan nautinnollista). Ja sainkin mutta nyt kun ollaan oltu loppupäivä kotosalla niin mahassa on selvästi rauhoittunut. Ja näistä en sitten tosiaankaan kertonut äidille. Olisi vaan innostunut enemmän ja muuttunut vielä kärsimättömämmäksi.

Synnytyssuunnitelma

Vielä pari viikkoa tai jopa kuukausi taaksepäin olin aivan varma että heti kun ollaan turvallisilla viikoilla niin toivoisin käynnistystä niin pian kuin mahdollista. Ihan vaan siitä syystä kun on näitä oheisvaivoja (sokerin tarkkailua, kipeä vasen ranne, iskiassärky ja viimeisimpänä raskausmyrkytyksen oireiden tarkkailu). 

No, nyt kun ollaan vain päivin päässä lasketusta ajasta niin kumma kyllä en toivo käynnistystä ollenkaan. Ensinnäkin on sellainen olo että kyllä nämä viimeiset päivät kestää vaikka päällä seisten. Lisäksi haluaisin kokea niin luonnollisen synnytyksen kuin mahdollista, yllättävän vesien menon ja koko homman.

En ole kirjoittanut minkäänlaista synnytyssuunnitelmaa. Enkä ehkä kirjoitakaan. Hirveän vaikea suunnitella jotain sellaista josta ei ole kokemusta. Tietysti voisin kirjoittaa että haluaisin kokeilla kivunlievitykseen ammetta mutta kun ei se takaa että amme huone on vapaana. Voisin kirjoittaa että haluan kyllä epiduraalin, mutta luotan että kyllä sitä minulta kysytään jossain vaiheessa jos vain aikaa on. Haluaisin myös ilokaasu mutta sekin varmasti kysytään. Niin en oikeasti ehkä hahmota mikä pointti synnytyssuunnitelmassa on. Jos olen niin taju poissa tai omissa maailmoissani niin luotan että synnytyksessä mukana olevat pitävät minusta kyllä huolta.

Eilen illalla mittailin taas proteiineja ja verenpainetta. Tikku näytti ihan selvästi proteiineja tasolla +2 mutta verenpaine oli toisaalta hyvin alhainen 114/77 ekalla ja 107/82 tokalla mittauksella (oltiin kyllä käty saunassa). Siinä sitten yritin selvitellä että pitäisikö soittaa Kätilöopistolle. Enkä löytänyt mistään yleispätevää ohjetta siihen pitääkö raskausmyrkytyksestä olla huolissaan ilman korkeaa verenpainetta. Päänsärynhän siitä sain sitten myös. Päänsärky ei ole vieläkään helpottanut joten täytyy nyt aamulla testailla uudestaan ja sitten varmaan soitella Kätilöopistolle. 

Onneksi täällä on kaikki valmista. Tosin sitä luonnollista käynnistymistä toivotaan!