Meiltä toivottiin kuulumisia synnytyksen jälkeisestä elämästä ja juuri nyt en näe syytä miksi tämä blogi pitäisi kuopata vaikken haluakaan vauvasta paljastavia kuvia tai nimeä kertoa. Alkaa näyttää siltä että meidän pikkuisella on ainakin yhtä paljon tempperamenttia kuin äidillään joten ajattelin että täällä häntä voisi kutsua salanimellä Myy. Minun siskoni toi meille muuten lahjaksi Pikku-Myy pyyhkeen josta muistin että kun laskettu aika oli mennyt ohi (tai jopa siellä päivystyksessä perjantaina) juttelin miehelle että Myy voisi olla hyvä toinen tai kolmas nimi mutta koska ei tiedetä kuinka iso vauva siellä on niin sehän voisi tulla kiusatuksi. Tai siis kuinka iso siitä vauvasta isompana tulee. Mutta nyt ainakin vauvalle, jota äitini kutsuu Kirpuksi, sopisi Myy-nimi ihan hyvin.
Miehestä on paljastunut uusia puolia. Tai siis hän on aivan rakastunut Myyhyn. Ja joskus huolehtii liiankin kanssa että minä, äiti, hoidan Myytä tarpeeksi hyvin. Että muistan tukea päätä, ja ruokkia, enkä itketä rinnalla. Välillä raivostuttaa, mutta vain välillä. Lähinnä sydämeni sulaa kun huomaan että se mies jonka ajoittain pelkäsin pakottaneeni isäksi ei tällä hetkellä varmaan luopuisi Myystä mistään hinnasta.
Olemme nyt olleet kotona 5,5 päivää. Ja ne päivät juoksevat hurjaa vauhtia. Imetyksen kanssa on opettelua. Myy kieltäytyi viikonloppuna 1,5 päivän ajan imemästä kokonaan rintaa ja äitinä se tuntui minusta pahalta. Mutta nyt näyttää taas siltä että rintakumin avulla meillä ei ole mitään ongelmia. Neuvolan terveydenhoitajakin muistutteli että tilanteet voi aina muuttua mutten saa ennakkoon ajatella että ne muuttuvat poikkeuksetta huonompaan.
Painoa oli tullut hyvin! Sitä pelkäsin eniten. Kuitenkin Myyn paino kun lähdimme laitokselta perjantaina oli 2805 ja tänään meille tuotu vaaka näytti 2990! Tulin siitä äärettömän onnelliseksi. Jospa sitä vihdoinkin voisi lopettaa kantamasta huolta jääkö Myy henkiin. Aivan selvästi jää.
Äidin rakas Pikku-Myy.
Tuon imetyksen kanssa voi olla aika pitkä ja kivikkoinen tie alkuun. Mulla meni ehkä 2-3 kuukautta, että kaikki alkoi oikeasti sujumaan niin ettei ollut enää mitään ongelmia, ei sattunut ym enää. Sen jälkeen siitä tulikin aivan ihana hetki neidin kanssa. Näin kuinka tyttö nautti ja minä ihailin häntä sen ajan. Oli aika haikeeta kun pikku hiljaa ennen joulua imetys väheni ja sitten loppui. Viimeksi taisin kokeilla joulupäivänä tarjota tissiä, mutta ei enää kiinnostanut. Tyttö tykkään nykyään hirveesti tuttipullosta kun saa itse juoda. Ehkä maitoa ei vaan tullut enää edes tarpeeksi ja senkin takia pullo tuli mieluisemmaksi. Toisaalta oli ihan hyvä, että päättyi tytön aloitteesta luonnostaan pikku hiljaa eikä tullut mitään ongelmia. Olin itse laittanut tavoitteeksi, että vuoden ikään koittaisin imettää mutta vähän jäi vajaaksi. Ei tuo 10kk mikään huono ollut. Mutta suosittelen olemaan kärsivällinen ja jatkamaan vaikeuksista huolimatta ja hakemaan apua, on se vaan jotenkin ihanaa lopulta ;)
VastaaPoista