Meillä on vauva!

Jos synnytys pelottaa, ei ehkä kannata lukea mittoja pidemmälle... No, lukekaa vaikka sen lisäksi tähdistä eteenpäin niin kaikki kamala jää välistä pois.

11.1.2015 klo 01:05 syntyi ihana pikkuinen tyttäremme. Mitat olivat 2825 g ja 49 cm.

Synnytys sitten olikin kaikkea muuta kuin ihana. Lapsivedet menivät perjantai aamuna klo 5:30 (joo'o, 43,5 tuntia ennen syntymää) mutta supistuksia ei tuntunut. Lisäksi vesi muuttui aika äkkiä epäilyttävän väriseksi josta syystä soitin sairaalaan heti enkä jäänyt odottamaan supistuksia. Ajattelin että saan ohjeeksi tarkkailla asiaa kotona mutta ohje olikin lähteä tulemaan. Sairaalassa minut laitettiin käyrille ja odoteltiin. Koko perjantain seurattiin tilannetta aina välillä ottaen käyrää sikiön voinnista. Supistuksia tuli parhaimmillaan kerran puolessa tunnissa. Olo oli ihan hyvä, mitä nyt vähän jännitti.  Onneksi päivystyshuoneen kaksi muuta sänky oli tyhjänä ja huoneessa oli telkkari. 

Lauantaiaamuna alettiin käynnistämään cytotecillä. Eka annos ei vaikuttanut juuri mitään. Klo 14 sain toisen annoksen ja silloin alkoi tapahtua. Nimittäin sikiön sykekäyrä alkoi huolestuttaa lääkäreitä. Supistukset tihenivät epäsäännöllisiksi mutta eivät tuntuneet vielä missään. Ja mikään ei alkanut aueta. Olin yhä itsepintaisesti kahdelle sormelle auki niin kuin tullessa.

Klo 17 mies alkoi olla todella huonovointinen. Olin varma että hän ei kestä vaan nähdä minua synnytyksessä, ja eipä ihme. Piti sitten äkkiä tehdä se päätös että mies joka vaan lojuu sängyllä huonovointisena selkä minuun päin ei ehkä ole paras synnytystuki. Äkkiä soitto äidille (sillä sen hetkinen tieto oli että siirrymme saliin klo 22 mennessä). Onneksi oli lauantai! Eli minun synnytystukeni oli äitini (eli se kätilö) ja miehen jälkeen toiseksi paras (ehkä tuon koulutustaustan takia ehkä jossain mielessä parempikin). Mies saattoi minut vielä saliin ja lähti heti kotiin. Olin onneksi salissa ilman omaa tukea maks. 20 min kun äiti jo tuli.

Sen jälkeen kun minut laitettiin kiinni oksitosiinitippaan supistukset pahenivat mutta eivät tehneet mitään. Ja se vauvan käyrä oli aina välillä huolestuttava mitä minä en edes tiennyt koska näyttö oli suunnattu niin etten sitä nähnyt (ihan varmaan tarkoituksella).

Kivun lievityksenä kokeilin ilokaasua (ei toiminut minulla, en osannut/jaksanut miettiä miten sitä käytetään), aqua-rakkuloita (taivaallisia), kuumia lämpöpusseja ja spinaalipuudutetta (auttoi mutta voi luoja mitkä tärinät se sai aikaan ja sen jälkeen en edes saanut enää nousta sängystä ulos).

Kaiken tuskan, vapinan ja sikiön ahdinkotilan jälkeen klo 00:50 lauantai-iltana lääkäri teki sen päätöksen että tämä leikataan ulos. Oikeastaan päätös oli helpotus vaikka olisin niin toivonut alatiesynnytystä. Olin ihan rättipoikkipuhki ennen spinaalipuudutetta (joka annettiin 00:15) mutta sen jälkeen tuli kyllä voimien palautuminen ja ajatus että hitto soikoon minähän synnytän tämän lapsen (kun ennen sitä ajatus oli ollut että loppuisipa tämä jo, syystä tai toisesta) mutta kun päätös siis tehtiin puolen tunnin päästä olin vain helpottunut.

***

Keisarinleikkaus sujui hyvin mutta selvisi että meidän mutruhuuli oli täysin sotkeentunut napanuoraansa. Sitä oli pään ympärillä JA reiden ympärillä ja alatiesynnytys ei olisi onnistunut millään. Lisäksi lapsivesikin oli tosiaan sitä vihreää (ja mennyt lähes kaksi vuorokautta aiemmin). Mutta hänen ensi parkaisunsa oli taivaallinen. Minä vain itkin ja tärisin sillä aikaa kun tyttäreni sai tehohoitoa jossa kaukana salin toisessa päässä. Enkä saanut rinnalle vaan näin ainoastaan ovelta pikaisesti sillä hänet kärrättiin lämpöpatjalle ja tarkkailuun lastenosastolle ja minut heräämöön.

Heräämössä olo oli ensin taivaallinen morfiinin ja muiden aineiden takia. Ja oikeasti hetken luulin että minut nostetaan johonkin tiskille ja suihkutetaan puhtaaksi (öö... sanoinkin tämän ääneen!). Mutta sitten huoli heräsi. Ei siitä vauvasta, hänen puolestaan minulla oli luottavainen olo vaan miehestä. Koska olin yhä kiinni verenpainemittarissa niin huomasivat että alapaineeni huiteli jossain yli 100. Kun selitin mikä minua huolettaa niin lupasivat etsiä puhelimeni. Se olikin äitini huomassa joka oli palannut (tarpeettomasti) synnytyssaliin vahtimaan tavaroitani. Poikkeuksellisesti äitini sai tuoda puhelimeni heräämöön ja odottaa sen ajan että sain miehen kiinni. Kun sain mieheltä viestin että kaikki hyvin palasin morfiinitaivaaseen.

Mikä sitä vauvaa sitten vaivasi? No, stressi rankasta synnytyksestä. Ilmarinta. Lisäksi jalkaterät ovat virheasennossa kääntyneinä sisäänpäin sillä niin pieni kuin hän onkin oli hänellä ollut ahtaat paikat 153 cm pituisen äitinsä mahassa. Fysioterapeutin mielestä vaiva korjaantuu ahkeralla kotijumpalla ja meillä on kuukauden päähän kontrollikäynti. Apgar pisteitä hän sai 6 - 7 - 8. Ja se riittää meille aivan hyvin. 

Sillä hän on täydellinen!

P.S. Ja vaikka synnytys oli ihan kamala ja annoin sille 6 pistettä (jotten joudu johonkin neuvolan tarkkailulistalle) niin aion hankkia toisen lapsen. Jos se vaan meille suodaan. Mutta en ihan heti. Vaikka äitini sanoikin että lyhyt väli seuraavaan voisi helpottaa toista synnytystä niin haluan olla ainakin vuoden edes miettimättä raskaaksituloa, -oloa tai synnytystä.