Mitä meille kuuluu?

Maanantaina on tulossa 3 kk neuvola. Käytiin tässä välissä yhden ekstrakerran vaa'alla 2 kk neuvolan jälkeen kun painoa oli tullut "vain" 355 gr kahdessa ja puolessa viikossa. Ekstrakerralla vaaka sitten näytti 4950 gr eli painoa oli tullut tällä kertaa 460 gr kahdessa ja puolessa viikossa. Meitä siis ei määrätty mihinkään painokontrolliin mutta kun terveydenhoitaja rupesi 2 kk neuvolassa puhumaan takamaidosta ja imetyksen tehostamisesta niin minä panikoin vähän ja tehostin sitten.

Mutta ilmeisesti meillä vaan on hoikka tyttö sillä kaikki muut terveen ja tyytyväisen vauvan kriteerit täyttyvät: virkeä, hyväntuulinen ja tarpeeksi märkiä vaippoja. Kakkaaminen tosin muuttui rotarokotteen saannin jälkeen. Ennen kakkavaippojakin tuli n. 3 päivässä, nyt on monen päivän välejä. Pisin väli taisi olla viime viikolla ma-la. Normaaliahan tämäkin on mutta meiltä vaan kestää tottua.

Tällä hetkellä pituus on 59 cm ja paino 4950 gr. Ja maanantaina onkin tosiaan sitten jo 3 kk neuvola. Vähän hirvittää ne rokotteet ja se että kun neuvola on aamulla niin joudun koko pitkän päivän olemaan vauvan kanssa kahdestaan jos onkin itkuinen tai kipuinen. Ja siis yksin päättämään milloin on se hetki jolloin annetaan kipulääkettä.

Muutenhan Pikku Myy ei vieläkään ole aivan lempinimensä veroinen. Todella tyytyvinen ja nauravainen ja itkee vain syystä. Paitsi sillä rotarokoteviikolla joka oli yhtä tuskaa. Maanantaiaamuna sai rokotteen ja maanantai- sekä tiistai-ilta meni huutaessa. Muutenkin vauva oli herkempi itkemään ihan yllättäen pitkin päivää. Perjantaiaamupäivällä sitten nukahti kanssani sänkyyn ja nukkui siellä suurimman osan päivästä jonka jälkeen illalla tuli aivan järkyttävän valtava löysä kakka vaippaan (onneksi mies oli jo ehtinyt kotiin). Kokonaisuudessa rotarokotteesta mahdollisia erilaisia oireita podettiin viikon verran, ja sekin oli jo tarpeeksi raastavaa.

Muuten ollaan tehty kaikenlaista kivaa ja jännää; käyty kahvilatreffeillä muiden tammikuussa syntyneiden vauvojen ja äitien kanssa, matkattu kaksi kertaa junalla etäisovanhempien luo, käyty vauvakinossa ja vauvahieronnassa, ilmoittauduttu toukokuussa alkavaan vauvauintiin. Lauantaina olisi tarkoitus mennä Lapsimessuille jos minun flunssani vaan helpottaa tarpeeksi.

Kätilöopiston sairaalan osasto 9 (perheosasto)

Nyt ajattelin kirjoittaa postauksen jonka itse olisin toivonut löytyvän kun tammikuussa etsin tietoa kyseisestä osastosta. Siis ihan oikeasti, Kätilöopiston sairaalan sivuilta en tätä tietoa löytänyt eivätkä minun synnyttäneiden osaston kaikki kätilötkään osanneet kertoa kovin tarkasti paikasta vaikka samassa talossa oltiin. Yömyöhällä viimeisenä iltanani sitten vuorossa sattui olemaan kätilö joka osasi kertoa minulle perheosastosta.

Eli synnytyksen jälkeenhän Pikku-Myy vietiin suoraan lastenosastolle ja minä ehdin nähdä hänet oven suulla matkalla sinne. Ilmeisesti vauva oli sen verran kipeä etten saanut edes koskea häntä vaikka minun lääkityn pääni mielestä hän näytti ihan kunnossa olevalta, tiukasti kapaloillulta, täydelliseltä pikku ihmiseltä.

Joten meidän yhteinen sairaala-aikamme kului minulla synnyttäneiden osastolla ja Pikku-Myyllä lastenosastolla kerrosta ylempänä. Toki minun aikani kului lähinnä siihen että söin ruoat ruoka-aikaan, lypsin/pumppasin maitoa ja yritin aina ehtiä joka syötölle ylös antamaan kasaan saamani oman maidon ja luovutusmaidon vauvalle. Ja vaihtamaan vaipan ja nukuttamaan. Ja sitten olikin taas minun ruoka-aikani (ja ensimmäisinä päivinä myös antibioottitippa-aika tai verikoeaika tai joku muu syy mennä omalle osastolle). Suihkussakaan en ehtinyt joka päivä käymään.

Pikku-Myyhän syntyi juuri ja juuri sunnuntain puolella ja maanantaina minulle taidettiin ensi kerran sanoa että saattaisin kotiutua keskiviikkona mutta vauva ei. Johon sanoin että yksin en suostu lähtemään (sillä meillä ei ole autoa ja ajatus siitä että keisarinleikkauksesta toipuvana joutuisin kulkemaan päivittäin julkisella kodin ja sairaalan välillä tuntui aivan liian rankalta). Joten minulle mainittiin että tietysti ei, voisimme siirtyä perheosastolle jossa Pikku-Myy olisi potilas ja minä vieras. Ja enempää siitä ei taidettu silloin kertoa mutta jo tämä riitti minulle sillä hetkellä. Olisimme vihdoinkin samassa paikassa!

Mutta seuraavana päivänä, tiistaina, kun minulle sanottiin yhä varmemmin että kotiutuisin huomenna, olisin halunnut lisää tietoa. Koska sitä ei löytynyt niin tälle postaukselle on selvästi tarve. Perheosasto tosiaan tarkoittaa että vauva on yhä potilas (toki parempikuntoinen kuin lastenosaston potilaat). Vauva siirretään ihan normaaliin potilashuoneeseen. Meidän huoneessa oli oma wc/suihku, vaipanvaihtopöytä, nojatuoli ja sairaalasänky minulle (huone siis taisi vastata synnyttäneiden osaston perhehuonetta). Myös mies sai yöpyä siellä mutta patjalla lattialla. Osastolla on useampi näitä huoneita ja käsittääkseni yhdessä on kaksikin sänkyä. Vanhemmat tuovat omat henkilökohtaiset tavaransa ja vaatteensa (sekä tarvitsemansa lääkkeet), vuodevaatteet ja pyyhkeet saa tosin sairaalan puolesta. Vauvan/lapsen saa yhä pukea sairaalan vaatteisiin ja hän saa tarvitsemansa lääkityksen ja hoidon - potilas kun on. Pyykit laitetaan huoneessa olevaan pyykkisäkkiin ja roskat viedään itse osaston huoltohuoneeseen.

Osasto itsessään on pohjapiirrokseltaankin samanlainen kun synnyttäneiden osasto: on kanslia jossa valvoo yksi hoitaja yötä päivää, on maitohuone (joka oli tosin isompi kuin minun synnyttäneiden osastolla ollut) ja samanlainen keittiö. Jossa tosin ei ole henkilökuntaa vaan ruoat pitää tuoda sinne itse (jos ei halunnut syödä kahviossa tai henkilökuntaravintolassa) ja lämmitysvälineenä oli vain mikro. 

Osastolla kuitenkin hoitovastuu vauvasta siirtyy henkilökunnalta perheelle mutta apua saa tarvitessaan. Soittokelloa saa soittaa vain jos vauvalla on hätä. Jos haluaa poistua osastolta pitää vauva jättää kansliaan hoitoon (aivan kuten synnyttäneiden osastolla). Ja jos ei ole omassa huoneessaan pitää ovi jättää auki jotta hoitaja tietää että siellä ei ole ketään.

Osastolla oli muutama muukin perhe samaan aikaan mutta he viettivät tiiviisti aikansa omassa huoneessaan (kun me taas söimme ruoat koko perheen kanssa siellä ruokailutilassa) ja näin heitä vain vilaukselta. En siis pysty sanomaan miksi he olivat siellä. Me olimme siellä sen takia että Pikku-Myyllä oli ruokinnan tukena vielä nenämahaletku vaikka valtaosa (ja torstaista eteenpäin kaikki) ruoka menikin pullolla. Lisäksi koska olimme olleet eri osastoilla, niin syötön ja vaipanvaihdon lisäksi emme olleet hoitaneet vauvaa ja perheosastolla opettelimme hoitajan kanssa mm. kylvetyksen ja navan puhdistuksen. Eli yksi syy siihen että päädyimme perheosastolle oli se että Pikku-Myy on meidän esikoinen.

Meidän visiitti kesti lopulta kaksi päivää, sillä myös Pikku-Myy kotiutui perjantaina vaikka vielä torstaiaamuna hoitaja epäili meidän viettävän osastolla viikonlopunkin. Tivasin sitten saman päivän lääkärinkierrolla että mikä on meidän esteenä kotiutua kun Pikku-Myy alkaa vaikuttaa täysin toipuneelta ja olin aivan varma että vaikkei imetys vielä sujunutkaan niin edes korvikkeella selviäisimme. Joten lääkärikin oli sitä mieltä että voisimme päästä perjantaina kotiin.

(En ole varma olisimmeko kotiutuneet vielä silloin ellei äitini, kätilö, olisi ollut myös paikalla näyttämässä että kyllä me tukea saadaan jos sitä tarvitaan vielä kotonakin. Lisäksi miehenkin läsnäolo varmasti auttoi.)

Myös perheosastosta jäi todella hyvä mieli. Vaikka 8 päivää sairaalassa on aivan liian pitkä aika niin hoito mitä saimme oli ensiluokkaista. Toivottavasti sairaalaa ei lakkauteta ja saan synnyttää myös seuraavan lapseni siellä.

Kiitos Kätilöopiston sairaala!

Asiaa maidosta

Myy täyttää huomenna 5 viikkoa. Viikot menevät hirveällä vauhdilla. Mieheni palasi töihin maanantaina ja minä totesin että hyvin me pärjätään kotona. Okei, aina ei pääse vessaan silloin kun haluaa tai juuri kun olen laittamassa iltaruokaa alkaa kuulua vaatimuksia että ensin pitäisi Myy ruokkia. Mutta ollaan käyty kahdestaan shoppailemassa (ja sillä kaipaamallani sushilla!) ja 2 tunnin vaunulenkeillä. Sitten ollaan otettu päiväunia vierekkäin ja päällekäin. 

Myy on todella helppo vauva. Vaikka yhtä ihana olisikin vaikka olisi vähemmän helppo. Viime yönä yllätti ja säikäytti minut vetelemällä 4,5 tuntia unia yhteen putkeen. Varsinkin kun oli syönyt tunti ennen nukkumaanmenoa. Siis 5,5 h syöttöväliä!

Laitokseltahan kotiuduttiin ohjeena herättää yölläkin 3 tunnin välein syömään (sekä saatiin tarkat ml määrät kuinka paljon syöttää ja jotenkin se syöttöjen kirjaaminenkin jäi ainakin viikoksi päälle) joten siitä syystä on hankala antaa toisen nukkua niin pitkään ja paljon kuin haluaa. Mutta onhan niistä ajoista jo selvitty. 

Imetyksestä pitikin kirjoittaa. Ansaitsisi melkein oman postauksen mutta menkööt tässä. Myyhän söi sairaalassa neljä ja puoli päivää luovutusmaitoa, sekä nenämahaletkulla että pullosta. Olen muuten aivan äärettömän onnellinen ja kiitollinen ett Kätilöopistolla keskoset ja muut erityishoitoa tarvitsevat vauvat joiden imetys ei ole itsestäänselvyys saavat luovutettua maitoa eikä korviketta (ja saa korjata jos tilanne onkin että kaikissa Suomen synnytyssairaaloissa asia on jo näin). Silti minulle oli äärettömän tärkeää että heti kun oma maito riitti niin sitä syötettiin vaikka se tarkoittikin pari yötä tiivistä pumppaamista, päivistä puhumattakaan.

Olen lukenut muiden tarinoita joissa ei ilmeisesti ole itsestäänselvää että sektion, lastenosastojakson ja antibioottikuurin jälkeen imetys onnistuisi. Joten vielä onnellisempi olen siitä että meillä se onnistui. Saatetaan olla vain onnekkaita. Tai sitten syynä oli tosiaankin nännien ärsytys viimeisten raskausviikkojen aikana. Tai se leijonaemotila jossa olin oikeastaan heti leikkauksen jälkeen. Päätin että hän menee edelle (ehkä vähän liiankin kovasti, sillä oma haavani tulehtui ja sain uuden antibioottikuurin kotiutuessani) ja teen kaikkeni. Ja olinkin niin virittynyt etten juuri tuntenut kipua kahteen päivään ja halusin ponkaista sängystä ylös niin pian kuin mahdollista (puhumattakaan siitä etten nukkunut heräämössä tai osastolle päästyäni vaan ensimmäiset kahden tunnin nokoset otin kello 14 päivällä eli 13 tuntia leikkauksen jälkeen).

Kotiutumisaamuna sairaalassa tosin piti vakuutella itselleni että vaikkei imetys meiltä ikinä onnistuisi niin en olisi sen huonompi äiti. Ja vaikka maitoni tyrehtyisi ja Myy eläisi korvikkeella niin hän ei olisi sen huonompi vauva. Silti haluaisin kannustaa kaikkia sektioäitejä (lastenosastovauvoineen) yrittämään niin kovasi kuin oma kantti antaa. Ja toisaalta olemaan armollinen jos asiat eivät mene niin kuin alunperin toivoi.

Neuvolassa käyty

Pikku-Myy kävi eilen ihan neuvolan rakennuksessa asti puntarilla ja mittanauhan päällä. Syntymäpainohan oli 2825 g ja kotiinlähtöpaino hienot 2805 g (no kun ruoka oli tullut suurelta osin nenämahaletkulla). Kotikäynnillä 21.1. paino oli hienot 2990 g. Ja eilen mahtavat 3260 g!

Pituutta ei oltukaan mitattu syntymän jälkeen (49 cm) ja sekin oli eilen 50,5 cm!

Näiden lisäksi iloa toi minulle kertoa että kahden viikon takaisten ongelmien jälkeen Pikku-Myy on ollut viimeiset kaksi viikkoa täysimetetty ja viimeisen viikon ajan lapsentahtisesti.  

Enempää ei tarvitse kai edes pyytää?

Pikku-Myy netissä

Päätimme miehen kanssa yhteistuumin että emme halua julkaista Pikku-Myyn kuvia myöskään minun Facebook- tai Instagram-tililläni. Emme myöskään ole julkaisseet kyseisissä paikoissa hänen oikeaa nimeään ja kovasti toivomme ettei yksikään ystävistäni vahingossa niin tee. Yksityisviesteissä olen levitellyt nimeä sillä sitä pohdittiin jo raskausaikana ja se päätettiin 13.1.

Mutta miksi ei kuvia? Ihan vaan sen takia että toinen on tällä hetkellä 2 viikkoa ja 2 päivän ikäinen. En halua luoda hänelle some-identiteettiä johon hän ei ole itse päässyt vaikuttamaan. En myöskään halua että hän isompana löytää omia kuviaan netistä. Minusta hänellä on oikeus, sitten kun se hetki tulee, itse päättää millainen persoona hän haluaa olla somessa ja muualla netissä.

En niinkään ole huolissani pedofiileistä tai identiteettivarkaista tai muista vaaroista. Ehkä tämä kulkee samassa linjassa sen kanssa että Pikku-Myytä ei kastettaisi vaikka mieheni yhä kuuluisikin kirkkoon. Myös uskonnollinen vakaumus on mielestäni asia josta jokaisen tulisi itse päättää kun on siihen kykenevä. Eli jos Pikku-Myy haluaa yläasteella käydä uskonnontunneilla tai osallistua rippikouluun aion vain ja ainoastaan kannustaa häntä siihen vaikken itse jumalaan uskokaan.

Mutta koska halusin jakaa teille jonkun kuvan niin tässä on Pikku-Myy alhaalta päin.

Raskausdiabeteksesta, maidosta ja kiloista

Maidon heruminen käynnistyi minulla muuten heti samana päivänä kun Pikku-Myy syntyi. Kätilöni oli riemuissaan sillä eihän tuo aina tapahdu heti kun kyseessä on keisarinleikkaus. Kerroin sitten että diabeteshoitajani oli antanut minulle vinkiksi aloittaa nännien ärsytys raskausviikolla 38 ja olinkin sitä tehnyt, joskin vähän freestylenä. Vasta silloin 8.1. kun halusin kokeilla kaikkea mahdollista googlasin oikeat otteet. Joka tapauksessa kätilö sanoi että hän vie riemulliset terveiset diabeteshoitajalle kun lypsin itsestäni n. 8 ml maitoa Pikku-Myylle heti ekana päivänä.

Viimeiset päivät sairaalassahan syötimme vain minun pumppaamaa omaa maitoa ja jääkaappiin taisi jäädä neljä pulloa luovutettuamaitoa. Miksi sitten sain sen ohjeen? Osittain juuri että maidontuotanto käynnistää ja toiseksi diabeteshoitaja oli sitä mieltä että se saattaa jouduttaa synnytystä jottei se mene kovasti yli ajalle.

Kun pääsimme kotiin niin alitoin diabeteshoitajalleni vielä sähköpostin jossa kerroin sekä Pikku-Myyn painon että sen että itselläni oli kotiin päästyä YKSI ylimääräinen kilo verrattuna raskautta edeltävään painoon. Että sellainen raskausdiabetes ja raskausdiabetesvauva meillä. Vauvaonnittelujen lisäksi sain sitten onnittelut hyvin hoidetusta raskausdiabeteksesta.

No, totuushan toki on se että ei haittaa vaikka laihtuisin 34 kiloa. Eli olen siis yhä kovasti ylipainoinen mutta ainakaan raskaus ei lihottanut minua. Ja toisaalta, imetys taitaa laihduttaa sillä viime päivinä on tullut syötyä herkkua enemmän kuin laki sallii kun ollaan kestitty ainakin joka toinen päivä vieraita. Ja silti minun painoni on laskusuuntainen. Lisätään tähän vielä vähän vaunulenkkejä ja vähemmän vierasherkkuja niin eiköhän ne kilot karise.

Täytyy kyllä myöntää että turhamaisena googlailin äsken kuinka paljon muut ovat laihtuneet imettämällä.

Nimiäiset meidän tyyliin

Olen huomannut että yöimetykset etenkin ovat hyvä hetki suunnitella ja googlailla tabletilla asioita. Joten toissayönä tuli suunniteltua nimiäiset. Tai lähinnä päätettyä että sen sijaan että lainataan vanhemmilta lisää astioita tai mikä pahempi, vuokrataan niitä jostain niin voidaan ihan hyvin käyttää teemaan sopivia kertakäyttölautasia. Kolusin pari nettikauppaa ja nämä kolahtivat eniten:

Aikuisille pitää ostaa yksi Koko-kahvikuppi lisää. Kuohuviinilaseja löytyy äidiltäni lainaan.

Tarjoamiset suunnittelin sitten päivällä:

Salaatti

Kreikkalainen lammaspiirakka 

Kreikkalainen pinaattijuustopiirakka

Kreikkalaiset lihapullat

Kakku (Marsispossulta)

Pikkuprinsessat

Maapähkinäleivokset

Kauralastuja

Kertakäyttöastiat ja pikkuprinsessoihin tarvittavat välineet tilattu joten eihän tässä tarvitse kuin selvittää kiireisimmiltä vierailta mikä päivä sopisi heidän aikatauluun. Ai niin, oman mekon tilasin Bebesiltä sillä tarvitsen sitä ensi lauantaina siskonpojan synttäreille (ja tarvitsin imetysyöpaidan) ja päivänsankarin mekon tilasin toissapäivänä Kappahlista. Oma mekko meni heittämällä oikein ja vaikka se onkin musta niin pidän siitä todella paljon. Vauvan mekkoa vielä odotellaan.

Olen kyllä tällä hetkellä aivan liian koukussa nettikauppohin...

Vauvan kanssa kotona

Meiltä toivottiin kuulumisia synnytyksen jälkeisestä elämästä ja juuri nyt en näe syytä miksi tämä blogi pitäisi kuopata vaikken haluakaan vauvasta paljastavia kuvia tai nimeä kertoa. Alkaa näyttää siltä että meidän pikkuisella on ainakin yhtä paljon tempperamenttia kuin äidillään joten ajattelin että täällä häntä voisi kutsua salanimellä Myy. Minun siskoni toi meille muuten lahjaksi Pikku-Myy pyyhkeen josta muistin että kun laskettu aika oli mennyt ohi (tai jopa siellä päivystyksessä perjantaina) juttelin miehelle että Myy voisi olla hyvä toinen tai kolmas nimi mutta koska ei tiedetä kuinka iso vauva siellä on niin sehän voisi tulla kiusatuksi. Tai siis kuinka iso siitä vauvasta isompana tulee. Mutta nyt ainakin vauvalle, jota äitini kutsuu Kirpuksi, sopisi Myy-nimi ihan hyvin.

Miehestä on paljastunut uusia puolia. Tai siis hän on aivan rakastunut Myyhyn. Ja joskus huolehtii liiankin kanssa että minä, äiti, hoidan Myytä tarpeeksi hyvin. Että muistan tukea päätä, ja ruokkia, enkä itketä rinnalla. Välillä raivostuttaa, mutta vain välillä. Lähinnä sydämeni sulaa kun huomaan että se mies jonka ajoittain pelkäsin pakottaneeni isäksi ei tällä hetkellä varmaan luopuisi Myystä mistään hinnasta.

Olemme nyt olleet kotona 5,5 päivää. Ja ne päivät juoksevat hurjaa vauhtia. Imetyksen kanssa on opettelua. Myy kieltäytyi viikonloppuna 1,5 päivän ajan imemästä kokonaan rintaa ja äitinä se tuntui minusta pahalta. Mutta nyt näyttää taas siltä että rintakumin avulla meillä ei ole mitään ongelmia. Neuvolan terveydenhoitajakin muistutteli että tilanteet voi aina muuttua mutten saa ennakkoon ajatella että ne muuttuvat poikkeuksetta huonompaan.

Painoa oli tullut hyvin! Sitä pelkäsin eniten. Kuitenkin Myyn paino kun lähdimme laitokselta perjantaina oli 2805 ja tänään meille tuotu vaaka näytti 2990! Tulin siitä äärettömän onnelliseksi. Jospa sitä vihdoinkin voisi lopettaa kantamasta huolta jääkö Myy henkiin. Aivan selvästi jää.

Äidin rakas Pikku-Myy. 

Meillä on vauva!

Jos synnytys pelottaa, ei ehkä kannata lukea mittoja pidemmälle... No, lukekaa vaikka sen lisäksi tähdistä eteenpäin niin kaikki kamala jää välistä pois.

11.1.2015 klo 01:05 syntyi ihana pikkuinen tyttäremme. Mitat olivat 2825 g ja 49 cm.

Synnytys sitten olikin kaikkea muuta kuin ihana. Lapsivedet menivät perjantai aamuna klo 5:30 (joo'o, 43,5 tuntia ennen syntymää) mutta supistuksia ei tuntunut. Lisäksi vesi muuttui aika äkkiä epäilyttävän väriseksi josta syystä soitin sairaalaan heti enkä jäänyt odottamaan supistuksia. Ajattelin että saan ohjeeksi tarkkailla asiaa kotona mutta ohje olikin lähteä tulemaan. Sairaalassa minut laitettiin käyrille ja odoteltiin. Koko perjantain seurattiin tilannetta aina välillä ottaen käyrää sikiön voinnista. Supistuksia tuli parhaimmillaan kerran puolessa tunnissa. Olo oli ihan hyvä, mitä nyt vähän jännitti.  Onneksi päivystyshuoneen kaksi muuta sänky oli tyhjänä ja huoneessa oli telkkari. 

Lauantaiaamuna alettiin käynnistämään cytotecillä. Eka annos ei vaikuttanut juuri mitään. Klo 14 sain toisen annoksen ja silloin alkoi tapahtua. Nimittäin sikiön sykekäyrä alkoi huolestuttaa lääkäreitä. Supistukset tihenivät epäsäännöllisiksi mutta eivät tuntuneet vielä missään. Ja mikään ei alkanut aueta. Olin yhä itsepintaisesti kahdelle sormelle auki niin kuin tullessa.

Klo 17 mies alkoi olla todella huonovointinen. Olin varma että hän ei kestä vaan nähdä minua synnytyksessä, ja eipä ihme. Piti sitten äkkiä tehdä se päätös että mies joka vaan lojuu sängyllä huonovointisena selkä minuun päin ei ehkä ole paras synnytystuki. Äkkiä soitto äidille (sillä sen hetkinen tieto oli että siirrymme saliin klo 22 mennessä). Onneksi oli lauantai! Eli minun synnytystukeni oli äitini (eli se kätilö) ja miehen jälkeen toiseksi paras (ehkä tuon koulutustaustan takia ehkä jossain mielessä parempikin). Mies saattoi minut vielä saliin ja lähti heti kotiin. Olin onneksi salissa ilman omaa tukea maks. 20 min kun äiti jo tuli.

Sen jälkeen kun minut laitettiin kiinni oksitosiinitippaan supistukset pahenivat mutta eivät tehneet mitään. Ja se vauvan käyrä oli aina välillä huolestuttava mitä minä en edes tiennyt koska näyttö oli suunnattu niin etten sitä nähnyt (ihan varmaan tarkoituksella).

Kivun lievityksenä kokeilin ilokaasua (ei toiminut minulla, en osannut/jaksanut miettiä miten sitä käytetään), aqua-rakkuloita (taivaallisia), kuumia lämpöpusseja ja spinaalipuudutetta (auttoi mutta voi luoja mitkä tärinät se sai aikaan ja sen jälkeen en edes saanut enää nousta sängystä ulos).

Kaiken tuskan, vapinan ja sikiön ahdinkotilan jälkeen klo 00:50 lauantai-iltana lääkäri teki sen päätöksen että tämä leikataan ulos. Oikeastaan päätös oli helpotus vaikka olisin niin toivonut alatiesynnytystä. Olin ihan rättipoikkipuhki ennen spinaalipuudutetta (joka annettiin 00:15) mutta sen jälkeen tuli kyllä voimien palautuminen ja ajatus että hitto soikoon minähän synnytän tämän lapsen (kun ennen sitä ajatus oli ollut että loppuisipa tämä jo, syystä tai toisesta) mutta kun päätös siis tehtiin puolen tunnin päästä olin vain helpottunut.

***

Keisarinleikkaus sujui hyvin mutta selvisi että meidän mutruhuuli oli täysin sotkeentunut napanuoraansa. Sitä oli pään ympärillä JA reiden ympärillä ja alatiesynnytys ei olisi onnistunut millään. Lisäksi lapsivesikin oli tosiaan sitä vihreää (ja mennyt lähes kaksi vuorokautta aiemmin). Mutta hänen ensi parkaisunsa oli taivaallinen. Minä vain itkin ja tärisin sillä aikaa kun tyttäreni sai tehohoitoa jossa kaukana salin toisessa päässä. Enkä saanut rinnalle vaan näin ainoastaan ovelta pikaisesti sillä hänet kärrättiin lämpöpatjalle ja tarkkailuun lastenosastolle ja minut heräämöön.

Heräämössä olo oli ensin taivaallinen morfiinin ja muiden aineiden takia. Ja oikeasti hetken luulin että minut nostetaan johonkin tiskille ja suihkutetaan puhtaaksi (öö... sanoinkin tämän ääneen!). Mutta sitten huoli heräsi. Ei siitä vauvasta, hänen puolestaan minulla oli luottavainen olo vaan miehestä. Koska olin yhä kiinni verenpainemittarissa niin huomasivat että alapaineeni huiteli jossain yli 100. Kun selitin mikä minua huolettaa niin lupasivat etsiä puhelimeni. Se olikin äitini huomassa joka oli palannut (tarpeettomasti) synnytyssaliin vahtimaan tavaroitani. Poikkeuksellisesti äitini sai tuoda puhelimeni heräämöön ja odottaa sen ajan että sain miehen kiinni. Kun sain mieheltä viestin että kaikki hyvin palasin morfiinitaivaaseen.

Mikä sitä vauvaa sitten vaivasi? No, stressi rankasta synnytyksestä. Ilmarinta. Lisäksi jalkaterät ovat virheasennossa kääntyneinä sisäänpäin sillä niin pieni kuin hän onkin oli hänellä ollut ahtaat paikat 153 cm pituisen äitinsä mahassa. Fysioterapeutin mielestä vaiva korjaantuu ahkeralla kotijumpalla ja meillä on kuukauden päähän kontrollikäynti. Apgar pisteitä hän sai 6 - 7 - 8. Ja se riittää meille aivan hyvin. 

Sillä hän on täydellinen!

P.S. Ja vaikka synnytys oli ihan kamala ja annoin sille 6 pistettä (jotten joudu johonkin neuvolan tarkkailulistalle) niin aion hankkia toisen lapsen. Jos se vaan meille suodaan. Mutta en ihan heti. Vaikka äitini sanoikin että lyhyt väli seuraavaan voisi helpottaa toista synnytystä niin haluan olla ainakin vuoden edes miettimättä raskaaksituloa, -oloa tai synnytystä.

40+1

Ilmeisesti tämä vauva on päättänyt ensimmäiseksi opettaa meille vanhemmille kärsivällisyyttä. Miehestäkin huomaa ettei meinaa jaksaa odottaa (joka tietysti vaan positiivinen juttu). Onhan tiedossa peräti 4 viikon "loma" heti kun synnytys vaan saadaan hoidettua alta pois.

Supistuksia on tullut mutta useimmiten ne liittyvät asennon muuttamiseen (esim. sängyssä). Eilen kyllä sohvalla sain kellotettua kaksi supistusta 5 min välein mutta niiden kummankin kesto oli säälittävät 6 sekunttia. Ja tänään kun kyykkäsin pakastimella sain aikaan oikein mehukkaan supistuksen mutta siihen se aina jää. Näiden jo melko tuntuvien supistusten lisäksi maha on kyllä pinkeänä aika usein silloinkin kun se ei tunnu kipeältä. Lähinnä vatsa nahka on vaan puutuneen oloinen ja kosketusarka.

En pysty edes sanoin kuvailemaan kuinka kovasti toivon että synnytys käynnistyisi seuraavassa hetkessä. Ja kuinka pettynyt olen aamuisin kun herään ja huomaan että mitään edistystä ei yön aikana ole tapahtunut.

Sanoja joita inhoan...

Masuasukki, mamma, äityli...

Lisäksi päätin jo kauan ennen raskautumista että en rupea kutsumaan miestäni isäksi ja hänenkin on parempi olla kutsumatta minua äidiksi. Siis sillä tavalla suoraan minulle. Toki lapselle on loogisempaa kutsua minua äidiksi ettei mene raukkaparka sekaisin. Mutta ei niin että mies vaikka huutaisi sohvalta "Äiti, keitäpäs kahvit!". En ole mieheni äiti! Toisaalta omia vanhempiani olen aina kutsunut etunimeltä. Se on meidän perheen hassu tapa jonka isosiskoni tartutti minuun juuri kun olin alkanut sanomaan isä ja äiti.

Anoppini on ruvennut kutsumaan miestäni minulle isäksi esim. tekstiviesteissä joka on hirveän hämäävää kun pitää aina miettiä että puhuuko hän sittenkin omasta miehestään (koska heillä on tapana kutsua toisiaan isäksi ja äidiksi, välillä). Ja viimeksi hän kirjoitti appiukostani ukki/vaari jossa siinäkin jouduin vähän miettimään että kukas se nyt sitten on.

Olen siis varmaan auttamatta tiukkapipo mutta ei voi mitään...

Lisäksi hyvä ystäväni on kutsunut minua pari kertaa juurikin mammaksi joka saa niskakarvani pystyyn. En ole kyllä hänelle voinut asiasta sanoa. Lähinnä pelkään ettei hän ymmärrä tai pahastuu koska eihän hän pahalla sitä tee.

Sanojen lisäksi myös lässyttäminen vauvoille tai vauva-asioissa on mielestäni ihan kamalaa. Toivottavasti joku muistaa huomauttaa jos tähän sorrun. Perhevalmennuksen synnytysvideossakin häiritsi eniten se kun hoitajat lässyttivät tilanteessa. Varsinkin kun se vauva ei ollut vielä edes syntynyt. Mietinkin että, jos synnytyssuunnitelman tekisin, niin ensimmäiseksi kirjaisin sinne että haluan kaikki lässyttävät hoitajat ja kätilöt vaihdettavaksi välittömästi.

Ensi kerralla...

... en varmasti kerro tarkkaa LA:ta kenellekään muulle kun miehelleni. No, siskolleni voisin sillä hän on osannut olla kyselemättä mutta noihin tuleviin isovanhempiin meinaa mennä hermo!

Joko äiti, isä tai anoppi (siis joku kolmesta) kysyy ainakin joka toinen päivä kuulumisia. Tai ei kysy suoraan vaan yrittää kalastella. Hassuinta on että me ollaan äidin kanssa oltu tosi hyviä puhelimessa pälättäjiä mutta nykyään puhelut loppuu lyhyeen kun äidille selviää ettei mitään uutisia ole. Tai sitten sen kuulee mun äänestä että tämä keskustelunaihe ei ole mieleinen.

Itselläkin on aika kärsimätön olo ja ei auta yhtään jakaa sitä jonkun kanssa. Paitsi oman miehen. No, eilen kaupan kassan hyvän viikonlopun toivotukseen meinasin vastata että aion synnyttää tänä viikonloppuna! :D

Eilisen aikana oli kaksi kunnon supistusta, kumpikin tosin puuhatessa jotain, ja tänään menin ostoskeskukseen pyörimään ihan asioille mutta myös tarkoituksena saada aikaan supistuksia (koska  näillä iskiaskivulla ja alapään tuntemuksilla se ei ole enää kovinkaan nautinnollista). Ja sainkin mutta nyt kun ollaan oltu loppupäivä kotosalla niin mahassa on selvästi rauhoittunut. Ja näistä en sitten tosiaankaan kertonut äidille. Olisi vaan innostunut enemmän ja muuttunut vielä kärsimättömämmäksi.

Synnytyssuunnitelma

Vielä pari viikkoa tai jopa kuukausi taaksepäin olin aivan varma että heti kun ollaan turvallisilla viikoilla niin toivoisin käynnistystä niin pian kuin mahdollista. Ihan vaan siitä syystä kun on näitä oheisvaivoja (sokerin tarkkailua, kipeä vasen ranne, iskiassärky ja viimeisimpänä raskausmyrkytyksen oireiden tarkkailu). 

No, nyt kun ollaan vain päivin päässä lasketusta ajasta niin kumma kyllä en toivo käynnistystä ollenkaan. Ensinnäkin on sellainen olo että kyllä nämä viimeiset päivät kestää vaikka päällä seisten. Lisäksi haluaisin kokea niin luonnollisen synnytyksen kuin mahdollista, yllättävän vesien menon ja koko homman.

En ole kirjoittanut minkäänlaista synnytyssuunnitelmaa. Enkä ehkä kirjoitakaan. Hirveän vaikea suunnitella jotain sellaista josta ei ole kokemusta. Tietysti voisin kirjoittaa että haluaisin kokeilla kivunlievitykseen ammetta mutta kun ei se takaa että amme huone on vapaana. Voisin kirjoittaa että haluan kyllä epiduraalin, mutta luotan että kyllä sitä minulta kysytään jossain vaiheessa jos vain aikaa on. Haluaisin myös ilokaasu mutta sekin varmasti kysytään. Niin en oikeasti ehkä hahmota mikä pointti synnytyssuunnitelmassa on. Jos olen niin taju poissa tai omissa maailmoissani niin luotan että synnytyksessä mukana olevat pitävät minusta kyllä huolta.

Eilen illalla mittailin taas proteiineja ja verenpainetta. Tikku näytti ihan selvästi proteiineja tasolla +2 mutta verenpaine oli toisaalta hyvin alhainen 114/77 ekalla ja 107/82 tokalla mittauksella (oltiin kyllä käty saunassa). Siinä sitten yritin selvitellä että pitäisikö soittaa Kätilöopistolle. Enkä löytänyt mistään yleispätevää ohjetta siihen pitääkö raskausmyrkytyksestä olla huolissaan ilman korkeaa verenpainetta. Päänsärynhän siitä sain sitten myös. Päänsärky ei ole vieläkään helpottanut joten täytyy nyt aamulla testailla uudestaan ja sitten varmaan soitella Kätilöopistolle. 

Onneksi täällä on kaikki valmista. Tosin sitä luonnollista käynnistymistä toivotaan!