No nyt on sitten toimitettu puolet äitini toiveista tälle vuodelle. Sain juuri viestin siskoltani että hän odottaa pikkusisarusta kummipojalleni. Äitihän kertoi minulle joululomalla että toivoo tälle vuodelle kahta uutta vauvaa. Johon kommentoin ilkikurisesti että voihan se siskoni tosiaan kaksosetkin saada.
Äitini on tosiaan siskoni takia oppinut ettei vihjaile lapsenlapsista eikä utele turhaan. Mutta koska minä olen aina kertonut kaiken äidilleni niin sen hetkinen keskustelu tosiaan koski meidän hedelmöittymisyrityksiä. Äiti on siitäkin syystä mukavaa juttuseuraa näissä asioissa koska on koulutukseltaan kätilö eikä se minunkaan saaminen ollut ihan helppoa. En siis pahastunut siitä että äiti kertoi toiveensa. Se ei mitenkään tuntunut painostukselta ja itse olin aloittanut puhumaan aiheesta.
Näihin uusimpiin uutisiin suhtautumistani olen ehtinyt jännittää. Ensimmäinen tunne oli riemu. Täysin vilpitön "pakko pomppia ilmaan muutaman kerran"-riemu. Mutta tuli se harmituskin heti perään. Ei katkeruus eikä myöskään kateellisuus (siskon lapsethan ovat lähes niitä parhaita koska niitä voi rakastaa yhtä vilpittömästi kuin omia ja niiden kanssa saa mennä leikkimään silloin kun haluaa, mutta niiden kiukkukohtauksia ja mahatauteja pääsee myös karkuun).
Ainoastaan harmitus että miksei meillekin jo.
Heippa, löysin blogisi tässä juuri, kovin on tuttuja ajatuksia. Löydät hyvin vastaavia ajatusmalleja minun blogistani, pienetsuuretaatokset.blogspot.com.
VastaaPoistaSen tässä totean vielä, että harmittaa saa. Harmitus kuuluu asiaan ja on aivan luonnollinen olotila. Muiden onni ei ole itseltä pois, mutta tietysti sitä peilaa muiden elämää omaansa. Ja joskus tuntuu, ettei enää jaksaisi odottaa. Ja aina vaan odottaa.
Törmäsinkin muuten blogiisi jonkun toisen blogilistalla, täytyypä lisätä se omalleni. Kiitos vertaistuesta.
Poista